Jos joku näkis mut kaupungilla se luulis että mä oon niinku muutkin mun ikäset. Nauran, oon ilone, onnellinen. Se mitä mä oikeesti olen sisimmässäni ei todellakaan oo tota. Joka päivä on pakko jaksaa. Eihän kukaan halua olla maseentuneen kanssa. Haluisitko itse? Se mitä mä oikeesti oon on; surullisuutta, hiukan onnellisuutta, asioiden omalle kontille laittamista, miettimistä, haikeutta ja sitten niitä hyviä hetkiä, kun kaikki paha ei oo mielessä.. Syy siihen kaikkeen on; Äidin äkillinen kuolema ja rakkaimasta eroaminen. Se voi kuulostaa vähältä, mutta mieti sitä omalla kohdalla. Mitä jos sä olisit 14 vuotias ja saisit yhtäkkiä tietää, että sun äiti on nukkunut pois? Siittä kuukausi ja sulle ihan helvetin rakas ihminen jättää sut? Mitä sä tekisit? MÄ olen tässä, mutta olisitko SÄ?
Mä en itke. en enää. Vielä pari viikkoa sitte kaikki oli toisin. Mä itkin. Mä huusin. Mä kirosin kaikki alimpaan helvettiin ja halusin kuolla. Mutta kukaan ei nähnyt sitä. Kaikki näki nauravan ja onnellisen tytön. Vain pari ihmistä tiesi miten asiat oikeesti on. Eniten mua ehkä nyt pelottaa se, että me muutetaan parin viikon päästä. Mä asun sitten taas uusio perheessä. En pelkää äitipuolta. Se on ihana. Pelkään sitä elämää. Viimeks se ei ollut mitenkää ihanaa. Mitään, ei mitään voi tietää etukäteen. Nyt en siis halua olla ennakkoluulonen ja sanoa, että kaikki menee päin helvettiä. Ei se varmaan niin mene. Mutta kuitenkin.
Nyt kaikki tietenkin luulee, että tästä tulle joku angsti blogi. Se ei oo totta. Tän nimi on Jennin Kengissä, koska haluun kertoa kokemuksia vaikeesta elämästä ja mahdollisesti myös auttaa muita. Haluan myös jakaa täällä elämän ilot! Surut mukaan lukien. Mun unelma ois olla... Ei mikään. Ainakaan vielä. Mulla on kaikki just nyt hyvin. Vaikka aiemmin kirjotinkin, että itken yms. Osaan myös nauttia. Ihan koko mun elämä ei oo itkemistä. Mä osaan jo hyväksyä sen, että me ei kuluttu yhteen ja mä nään äidin vielä joskus. Mä oon henkisesti paljon vanhempi kun 14. Mä oon kokenu kaikkea tymää ja tarpeetonta. Mutta sillä ei oo väliä. Mulla on mahtavia kavereita, jotka on ollu mun tukena tässä projektissa ja on vielkäkin. Mä toivon, että saan pitää ne koko lopun elämän. Huh! Tulipa pitkä postaus. En oo varmaan ikinä kirjottanu näin pitkää. Mutta ihmiset. Miettikää. "Sano mitä varot, varo mitä sanot, jos sanot mitä sattuu se sattuu mitä sanot!" Ja nettiin ei aina tarvitse kaikkea kirjottaa. Eikä haukkua toisia. Kiitos tästä ja kirjotellaan.:)
xxxxx Jenni <3
